Tiedättekös, että joskus on  "niitä" päiviä ja sitten on "niitä" viikkoja. Mennyt viikkon on ollut sellainen. Kaikki alkoi isänpäivästä, väkerreltiin armaalle isukille hieno, kultainen kruunu ja liimattiin siihen vielä sydän missä luki ISI SUURI. Tällätään lapsille juhlatällingit päälle ja odotetaan isukki töistä kotiin. Riemusta kiljuen kapsahdetaan kaulaan ja halitaan, pusitaan ja lahjotaan. Mamma alkaa kuvaamaan, mutta kamera sippaa siihen. Ei hätää, tätä varten oli eräs äärimmäisen viksu vaimoke ladannut paristoja ison liudan. Survaistaan pikaisesti uudet sisään ja kamera sippaa taas. Tällä kertaa muistaa ilmoittaa että HÄIRIÖ.

Pikaiset kiroilut ja osoitetaan äärimmäisen lujaa ja ihailtavaa tahdonlujuutta ja sanotaan "Ei se haittaa", vaikka todellisuudessa ketutusaste korkealla. Kuopuksen ensimmäinen isänpäivä juhla ja kameran pirulainen kehtaa tehdä tämän MINULLE!

Sitten dvd-soitin sanoo sopimuksen irti. Ei vain halua enää näyttää yhtään mitään. Ja diggari jätti tallentamatta NCIS:n! Yksi niitä harvoja sarjoja, joista meillä tykkää molemmat.

Ja minä kun olen ollut niin ahkerakin! Olen neulonut lasten lapasia, lapaset minulle, pipot minulle ja isommalle tytölle, miehen pipa vielä puikoilla, kun ranteessa tuntuu jännetuppitulehduksen tutut alkumerkit. (HUI) Yritetään olla kohtuullisia, jotta vältettäisiin kortisoonipiikkaus.

Entäs pistelyrintamalla? No ei ainakaan hiljaisuus ole lakannut. Olen vain pistellyt vihdoin ja viimein sen Medieval-kirjanmerkin valmiiksi, pistellyt neljä nukkekodin tyynyä (yksi jopa ommeltu valmiiksi) sekä tehnyt kaksi joulukoristetta. Trilogyn jouluhommelikin on jo loppusuoralla.

Miksi, oi miksi, sä kamera mut hylkäsit näin julmasti? Olisi kerrankin voinut oikein torvisoittokunnan kera juhlistaa ahkeruuttaan todisteiden kera.

Ja entäs sitten ne Tampereen messut? Käykö niin kurjasti, etten saa esiteltyä hankintojani??? Tämä ehkä hyväkin, ettei jää todisteita lopullisesta vinksahtamisesta...